Musta olisi ihana tulla tänne ja sanoa, että mulla on kaikki hyvin. Mulla menee hyvin. Musta olisi ihana voida sanoa sitä vilpittömästi joka kerta, kun sitä multa kysytään. Mutta ei, mä en ole okei, mulla ei mene hyvin.
Oon ruvennu viime päivinä ja oikeastaan viikkoina miettimään tarkemmin mun elämää takaperin. Tätä on jatkunut seitsemän vuotta, seitsemän pitkää vuotta. Onhan mulla ollut parempia ja valoisampiakin jaksoja, mutta pohjalle ollaan tultu aina rymistellen takaisin. Täällä on mun paikka, mun koti. Masennus tuntuu jo ainoalta "sallitulta" olotilalta, muut tuntuu jotenkin vieraalta. En nauti siitä, mutta siltä se vain tuntuu.
On monin verroin helpompaa kiskoa aamulla peittoa korviin ja jättää tekemättä mitään. Katsoa vanhoja televisionauhoituksia keskittymättä niihin oikeastaan lainkaan. Ruoka maistuu puulta ja synniltä. Ihmisten hauskat vitsit ei naurata, ne tuntuu puhuvan jotain vierasta kieltä. Ei niiden kanssa voi kommunikoida.
Kaverit kaikkoaa ympäriltä, enkä osaa tehdä mitään. Katon vaan niiden perään, eikä se lopulta tunnu edes miltään. Näinhän sen kuuluikin mennä, eikö niin?
Jos tästä positiivista haluaa repäistä, mun paino laskee. Ja anteeksi, anteeksi tämmönen postaus.
~leah
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti