torstaiperjantai

Mulla oli suuret suunnitelmat, liian suuret. Kyllä mä tiesin, että ei kaikesta voi noin vain luopua. Ei se ahdistus jätä noin vain rauhaan. Olen todella yrittänyt noudattaa päätöstäni ja syödä yhden lämpimän ruoan päivässä. Jokainen haarukallinen tuntuu kuitenkin väärältä, synniltä, pahalta. Mä en maista sitä edes kunnolla, kaikki tuntuu samalta ja yhtä kamalalta.
Mun tekee mieli paastota. Oon turvoksissa vaikken oikeastaan paljon olekaan lopulta syöny.

Mun mielialat heittää vuoristorataa ja välillä on oikeesti tosi vaikea olla mitenkään päin. Tiuskin ja olen ihan kamala läheisiä ihmisiä kohtaan, mutta se kaikki vaan... tulee jostakin.

Miksen voisi olla onnellinen, edes onnellisempi? En tiedä, pitäisikö mun käydä jututtamassa jotakin, eikä tällä kertaa jänistää kuten oon tehnyt aina tähän mennessä. En kiertelisi ja kaartelisi tai sepittäisi satuja, pelkkää totuutta.

Anteeksi.

Kiitos kaikista ylitseihanista ja tsemppaavista kommenteista edelliseen kirjoitukseen. Olette rakkaita kaikki! <3

~leah

sunnuntai

Kai olen tiennyt sen koko ajan, mutta se on loppu nyt. Tämä ei voi jatkua ikuisesti. En halua, että se jatkuu ikuisesti. Mä en voi voida hyvin ja hymyillä aidosti niin kauan, kun mä kannan taakkaa painosta koko ajan harteillani. En ole lähelläkään ihanteitani, mutta tän ikäsenä sitä kai pitäisikin pistää jo muita asioita painon edelle. Jokaisena paastopäivänä takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että pilaanko mä mun elämän. Etten voisi koskaan saada lapsia, koska 19-vuotiaana halusin olla laiha ja kaunis, vaikka mulla oli poikaystävä, joka rakasti mua juuri sellaisena kuin olin jo.
Kiinteytän ja pudotan muutaman kilon. Sitten jään siihen. Enkä pudota sitä paastoillen vaan hitaammin, tuloskin on pysyvämpi. ~48kg on ihan sopivasti tälle pituudelle. Niin mä vakuutan itselleni nyt. Ja se olkoon mun tavoite.

Kyllä masennuksellekin pitäisi jotain tehdä, mutta en nää sitä ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Muutama syvempikään arpi kropassa ei estä mua pääsemästä elämässä eteenpäin.

Mä en aio kuolla tai tuhota mun elämää 19-vuotiaana. Mä en lopeta blogin kirjoittamista, päinvastoin. Nyt tästä tulee varmaan taas tärkeämpi kuin aikoihin. Koska mä tiedän, ettei tän kropan rakastaminen tule olemaan helppoa. Mä en ole tottunut hitaisiin tuloksiin. Tää kaikki on mulle niin vierasta.

Teenkö mä nyt oikein?

~leah