Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin, että vastatuulessakin lentää jaksaisi.

Kovat oli ajat ollu hällä takana, mut kuka uskois 'et on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan. Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois? Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.

perjantai 17. helmikuuta 2012

torstaiperjantai


Mulla oli suuret suunnitelmat, liian suuret. Kyllä mä tiesin, että ei kaikesta voi noin vain luopua. Ei se ahdistus jätä noin vain rauhaan. Olen todella yrittänyt noudattaa päätöstäni ja syödä yhden lämpimän ruoan päivässä. Jokainen haarukallinen tuntuu kuitenkin väärältä, synniltä, pahalta. Mä en maista sitä edes kunnolla, kaikki tuntuu samalta ja yhtä kamalalta.
Mun tekee mieli paastota. Oon turvoksissa vaikken oikeastaan paljon olekaan lopulta syöny.

Mun mielialat heittää vuoristorataa ja välillä on oikeesti tosi vaikea olla mitenkään päin. Tiuskin ja olen ihan kamala läheisiä ihmisiä kohtaan, mutta se kaikki vaan... tulee jostakin.

Miksen voisi olla onnellinen, edes onnellisempi? En tiedä, pitäisikö mun käydä jututtamassa jotakin, eikä tällä kertaa jänistää kuten oon tehnyt aina tähän mennessä. En kiertelisi ja kaartelisi tai sepittäisi satuja, pelkkää totuutta.

Anteeksi.

Kiitos kaikista ylitseihanista ja tsemppaavista kommenteista edelliseen kirjoitukseen. Olette rakkaita kaikki! <3

~leah

1 kommentti:

  1. Musta sun kannattais käydä puhumassa jollekkin, joka osaa auttaa.tottakai se aluks tuntuis ahdistavalta ja pahalta, sitä miettis miks? Miks teki niin tyhmästi? mut loppujenlopuks siitä ei oo mitään muuta kuin hyötyä, kunhan pysyy rehellisenä. Paljon tsemppiä<3

    VastaaPoista