Maanantai

Oon yrittänyt kääntää tapani terveellisempään. Jos en syö, en saa liikkua. Ja mä rakastan treenaamista. Enää mua ei estele mikään. Ja jotenkin oon myös syönyt. Mun paino on pudonnut siitä huolimatta yllättävän nopeasti. Odotin, etten edisty mihinkään. Silti olen nyt siinä pisteessä, josta viimeksi alkoi jyrkkä alamäki, upottava suo, kun kaikki meni pieleen. Nyt jos mä vaan jättäisin syömättä yhden aterian sieltä ja toisen täältä, mun paino putoaisi niin nopeasti.. Mun kroppa on tehnyt niin ennenkin, joten kyllä se tekisi niin nytkin. Tiedän sen ja se houkuttelee päivä päivältä enemmän, mutta päivä päivältä yritän pistää vähän kovempaa vastaan. Onko se sen arvoista? Sitäkö mä haluan? Mitä mä haluan?

Haluanko olla linnunluinen? Luita näkyvissä, ei ylimääräistä missään? Vai tahdonko olla kiinteä, lihaksiakin ehkä näkyvissä, peppu ja reisiä, mutta ihan lättänä maha? Mikään ei tunnu oikealta vaihtoehdolta. Mä en tiedä tavoitettani. Tiedän vain sen, että mun on jatkettava.

~leah

Tiistai

Iltapaino -800g edelliseenmittaukseen, joka oli siis aamupaino eiliseltä. Uskallan veikata meneväni uudessä kilossa huomenna aamulla, koska tää päivä on mennyt hyvin. Tein salilla hyvän treenin ihan itsekseni, varmaan salitreeneistä rankimman yksin tehdyn tähän mennessä.
Syömiset ihan okei. Kaloreita syömisistä kertyi n. 500. Vähemmänkin olisi voinut puputtaa napaansa, mutta minkäs sille enää mahtaa. Ei auta kuin mennä huominen paremmin.

Oon jo hyvän aikaa harkinnut tän typerän ehkäisykierukan poistamista. Tähän päädyttiin, kun olin allerginen minipillereille eikä muitakaan nappuloita voinut migreenin takia saada. Tää oli muka ainoita vaihtoehtoja enää, mutta en tiedä sitten haluankokaan enää mitään vaihtoehtoja. Turvottaa, paino nousuherkässä enkä ole oma itseni. Lista on pitkä ja miinuksia enemmän kuin plussia. Äh.

Mun tekisi mieli m ennä vielä juoksemaan edes pari kilometriä, mutta oon niin väsynyt, että silmät ei meinaa pysyä auki. Tätä se on herätä viideltä, vaikka menin illalla jo yhdeksän jälkeen nukkumaan. Mutta niin mun pitäisi olla nytkin, nukkumassa.

Mun ajatukset harhailee enkä saa kirjoitettua.

~leah

Lauantai

Heräsin outoon tunteeseen. Kauan ei tarvinnut selvitellä tunnetta. Sitä kutsutaan vatsataudiksi. Kaikki hyvät suunnitelmat tästä päivästä pirstaleina. Rääkkitreeni salilla jää tekemättä, noottia tulee personal trainerilta, mutta ennenkaikkea itseltäni. Mun on oltava huomenna treenikunnossa. Mun on päästävä jo illalla juoksemaan. Aamupaino on saatava huomenna. Epätietoisuus ahdistaa.

Välillä välttelin vaakaa. Tiesin sen aiheuttavan vain pahaa mieltä. Vielä peiliäkin pahempaa.Mutta möröt pitää joskus kohdata, ettei ne holtittomasti nappaa varpaasta keskellä yötä. En sitten tiedä, oliko turvallisempaa sukeltaa suinpäin sängyn alle ansaan.

Mikä on tavoitepaino? Milloin sellainen sitten saavutetaan? Mulla oli viimeksikin niitä. Ensin oli 60, se ohitettiin leikiten. Sitten tuli 55, sekin ohitettiin leikiten, pieni jumi jossakin 57 tienoilla. Sitten tuli 50. Sen kanssa junnattiin ja junnattiinkin sitten ihan turhaan. Ne viimeiset parisataa grammaa ei meinanneet mennä millään. Mutta sitten sekin kirottu kymmen jätettiin taakse ja aloitettiin nelosella alkavat luvut. Enää ei ollut selvää tavoitepainoa. Välillä se oli 45, välillä 40, kun taas joksus 37. Neljääviittä hivottiin jo ennen kuin alettiin lähteä kuperkeikkaa.

Nyt mä olen tässä, enkä osaa määrittää sitä tiettyä lukuparia, johon olisin tyytyväinen. En osannut tehdä sitä viimeksikään, mutta silti mä onnistuin pudottamaan. Jos mä onnistuin silloin, miksi en onnistuisi myös nyt?

~leah

Torstai

Se on kun vaipuisi painajaiseen. Tai heräisi kauniista ja ihanasta unesta todellisuuteen. Vilkaisu peiliin riitti. Aina siihen päivään saakka olin ollut jo tyytyväinen. Tiesin keränneeni elopainoa, mutta en laskenut enää jokaista suupalaani, en muistanut enää jokaisen ruoka-aineksen kalorimäärää. En sitä, paljonko kuluttaa tehdä niin ja niin monen kilometrin lenkki. Olin elänyt ajatuksessa, että ei enää koskaan.
Mutta entä sitten, kun ne silmät avautuvat. Se pehmoinen kroppa ei ole enää oma kroppa, se on jonkun toisen. Mun kroppa ei ole sellainen. Mun on pieni ja se on piilossa sen kaiken "terveyden" alla, jolla perustelin kaiken kerääntyneen painon. Aina siihen päivään saakka.

Sitten tuli päätös ja toinenkin. Taskuun päätyi salikortti ja kaupasta piti käydä ostamassa uudet urheilurintsikat. Mun tissit ei mahdu enää noihin, jotka on ostettu alle 50-kiloisena. Menin salille ja turhaannuin, en mä osaa mitään. En mä jaksa enää mitään. Kaikki tuijottaa. Mä palkkasin personal trainerin. Mä treenasin kuin hullu. Ja sitten mä astuin vaa'alle ja tunsin sen saman läikähyksen kuin ennen, mä olen laihtunut monta kiloa hetkessä.

Terveellinen painonpudotus alkaa tuntuakin vaaralliselta. Samat ajatukset eksyvät mun luo. Jos mun paino putoaa noin mun syödessä, entä jos skippaan tuon aterian. Ja ehkä toisenkin. Ehkä voisin tehdä ylimääräisen lenkin. Ehkä voisin kävellä samalla kun syön. Miksi niin viaton asia kuin liikunnan aloittaminen ja tavoitteena rauhallinen painonpudotus voi aiheuttaa tällaisen sotkun? Enkö vaan voisi pudottaa niitä kiloja ja olla taas tyytyväinen. Mistä nämä ajatukset tulevat? Miksi mä kuuntelen niitä?

Ja miksi mä olen taas täällä?

~leah

keskiviikko

Vatsa murahtaa kaikessa hiljaisuudessa. Työkaverit luo omituisia katseita ja kuittaan kaiken jälleen keittiön pöydälle unohtuneilla eväillä. Naureskellaan yhdessä hataraa muistia. Harmi, että ne eväät taisi jäädä kauppaan eikä keittiöön. Kotona jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, siellä on vain miehen ruoat, ei mulle mitään. Syön banaanin ja lähden lenkille. Palaan, venyttelen, teen lihakset ja käyn suihkussa. Sorrun syömään vielä mehujään. Suututtaa. Liikaa vai liian vähän kaloreita? En osaa päättää. Häivähdys valkoista posliini istuinta käy mielessä, se työnnetään syrjään. 200 kcal on vähän, ei sitä tarvitse huuhtoa alas. Ei tänään.

Ensi viikolla lupaan hankkia uimahallikortin. Ilmaista liikuntaa. Meidän hallilla ei käy kuin ruttuisia tätejä. Ehkä kehtaan mennä sinne. Uinti on niin helppoa. Vedessä on niin painoton olo.

Täällä on vielä lisäkseni jotkut. Moi ihanat, oli ikävä. ♥

~leah

pitkästä aikaa maanantai

Etsin tänään kuvia ispiroivista tyyleistä. Sitten se vaan pongahti kaikkien kuvien joukosta. Mun yksi suosikkikuvista, jotka inspas aikoinaan laihtumaan. Ei kylläkään ole yllä oleva kuva, kyseistä kuvaa en halua jakaa. Kaikki ne fiilikset romahti niskaan, mitä kannattelin vielä pari vuotta sitten. Pari vuotta sitten oli mun vaikein vaihe. Olin keveimmilläni.

Olen antanut itseni pyöristyä. Vähitellen. En mä ole ollenkaan niin iso kuin joskus, mutta paljon isompi kuin pari vuotta sitten. Aloitin terveellisempien elämäntapojen noudattamisen ja mistä löysin taas tänäänkin itseni. Vatsa kippuralla kello puoli kahdeksan - syötynä pyöreät nolla kaloria. Eikun, kaksi kaloria, purkasta.

Tääkö on sitä terveellistä? Enkö mä osaa pudottaa painoa, kiinteytyä, ilman nälkiinnyttämistä. 

Jossain sisällä huutaa, että olen huono ja epäonnistunut. Siksikö, että osaan pudottaa painoani vain lakkaamalla syömästä ja liikkumalla hirveästi? Vai siksi, että joskus pääsin siitä eroon ja nyt näytän tältä?

Puhun varmaankin itsekseni, mutta mun on päästävä purkamaan fiiliksiä. Mulla on ollut tätä blogia ikävä, mutta en vain ole uskaltanut avata tätä. Pelkäsin tunnepurkausta. Mutta ne fiilikset romahti niskaan jo, mitään haittaakaan tästä ei ole.

Olen palannut.

~leah