Se on kun vaipuisi painajaiseen. Tai heräisi kauniista ja ihanasta unesta todellisuuteen. Vilkaisu peiliin riitti. Aina siihen päivään saakka olin ollut jo tyytyväinen. Tiesin keränneeni elopainoa, mutta en laskenut enää jokaista suupalaani, en muistanut enää jokaisen ruoka-aineksen kalorimäärää. En sitä, paljonko kuluttaa tehdä niin ja niin monen kilometrin lenkki. Olin elänyt ajatuksessa, että ei enää koskaan.
Mutta entä sitten, kun ne silmät avautuvat. Se pehmoinen kroppa ei ole enää oma kroppa, se on jonkun toisen. Mun kroppa ei ole sellainen. Mun on pieni ja se on piilossa sen kaiken "terveyden" alla, jolla perustelin kaiken kerääntyneen painon. Aina siihen päivään saakka.
Sitten tuli päätös ja toinenkin. Taskuun päätyi salikortti ja kaupasta piti käydä ostamassa uudet urheilurintsikat. Mun tissit ei mahdu enää noihin, jotka on ostettu alle 50-kiloisena. Menin salille ja turhaannuin, en mä osaa mitään. En mä jaksa enää mitään. Kaikki tuijottaa. Mä palkkasin personal trainerin. Mä treenasin kuin hullu. Ja sitten mä astuin vaa'alle ja tunsin sen saman läikähyksen kuin ennen, mä olen laihtunut monta kiloa hetkessä.
Terveellinen painonpudotus alkaa tuntuakin vaaralliselta. Samat ajatukset eksyvät mun luo. Jos mun paino putoaa noin mun syödessä, entä jos skippaan tuon aterian. Ja ehkä toisenkin. Ehkä voisin tehdä ylimääräisen lenkin. Ehkä voisin kävellä samalla kun syön. Miksi niin viaton asia kuin liikunnan aloittaminen ja tavoitteena rauhallinen painonpudotus voi aiheuttaa tällaisen sotkun? Enkö vaan voisi pudottaa niitä kiloja ja olla taas tyytyväinen. Mistä nämä ajatukset tulevat? Miksi mä kuuntelen niitä?
Ja miksi mä olen taas täällä?
~leah
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti