tiistai

Niin mielelläni, kun tavallaan olisinkin pysytellyt poissa tästä blogista, mä olen täällä taas. Yhä useammin kirjaudun jo pelkän sivun avaamisen sijaan sisään, joskus aloitan tekstin, mutta poistan kuitenkin. En halua myöntää, etten mä sittenkään pärjännyt. Haluaisin olla terve, iloinen, elämästä nauttiva oma itseni, mutta olen edelleen jotain aivan muuta.

Mulla on tekopyhä fiilis. Me ollaan poikaystävän kanssa puhuttu viime aikoina painosta, paljonkin. Se on niin laiha, että mua pelottaa sen kropan jaksaminen. Mua pelottaa siinä monet asiat. Silti samaan aikaan inhoan omaa kroppaani ja olisin mielelläni kiloja, kiloja keveämpi ja senttejä kapeampi. Poikaystävä sanoo lihoneensa, samalla mä hymyilen ja kerron olevani ylpeä, mutta samalla käyn omaa taistoani, toiseen suuntaan.

Halusin uskoa masennuksen hellittävän vähitellen, mutta miksei se sitten mene pois? Se ei ole mikään salaisuus näköjään enää kenellekään, opettajatkin kyselee ja ehdottaa jonkinlaista lääkitystä, kun en näytä pärjäävän ilman. Mä en halua pillereitä, haluan vaan löytää oman iloisen itseni.
Olen niin yksin.

Onko siellä vielä joku, pitkän tauonkin jälkeen lukemassa?

~leah

torstaiperjantai

Mulla oli suuret suunnitelmat, liian suuret. Kyllä mä tiesin, että ei kaikesta voi noin vain luopua. Ei se ahdistus jätä noin vain rauhaan. Olen todella yrittänyt noudattaa päätöstäni ja syödä yhden lämpimän ruoan päivässä. Jokainen haarukallinen tuntuu kuitenkin väärältä, synniltä, pahalta. Mä en maista sitä edes kunnolla, kaikki tuntuu samalta ja yhtä kamalalta.
Mun tekee mieli paastota. Oon turvoksissa vaikken oikeastaan paljon olekaan lopulta syöny.

Mun mielialat heittää vuoristorataa ja välillä on oikeesti tosi vaikea olla mitenkään päin. Tiuskin ja olen ihan kamala läheisiä ihmisiä kohtaan, mutta se kaikki vaan... tulee jostakin.

Miksen voisi olla onnellinen, edes onnellisempi? En tiedä, pitäisikö mun käydä jututtamassa jotakin, eikä tällä kertaa jänistää kuten oon tehnyt aina tähän mennessä. En kiertelisi ja kaartelisi tai sepittäisi satuja, pelkkää totuutta.

Anteeksi.

Kiitos kaikista ylitseihanista ja tsemppaavista kommenteista edelliseen kirjoitukseen. Olette rakkaita kaikki! <3

~leah

sunnuntai

Kai olen tiennyt sen koko ajan, mutta se on loppu nyt. Tämä ei voi jatkua ikuisesti. En halua, että se jatkuu ikuisesti. Mä en voi voida hyvin ja hymyillä aidosti niin kauan, kun mä kannan taakkaa painosta koko ajan harteillani. En ole lähelläkään ihanteitani, mutta tän ikäsenä sitä kai pitäisikin pistää jo muita asioita painon edelle. Jokaisena paastopäivänä takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että pilaanko mä mun elämän. Etten voisi koskaan saada lapsia, koska 19-vuotiaana halusin olla laiha ja kaunis, vaikka mulla oli poikaystävä, joka rakasti mua juuri sellaisena kuin olin jo.
Kiinteytän ja pudotan muutaman kilon. Sitten jään siihen. Enkä pudota sitä paastoillen vaan hitaammin, tuloskin on pysyvämpi. ~48kg on ihan sopivasti tälle pituudelle. Niin mä vakuutan itselleni nyt. Ja se olkoon mun tavoite.

Kyllä masennuksellekin pitäisi jotain tehdä, mutta en nää sitä ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Muutama syvempikään arpi kropassa ei estä mua pääsemästä elämässä eteenpäin.

Mä en aio kuolla tai tuhota mun elämää 19-vuotiaana. Mä en lopeta blogin kirjoittamista, päinvastoin. Nyt tästä tulee varmaan taas tärkeämpi kuin aikoihin. Koska mä tiedän, ettei tän kropan rakastaminen tule olemaan helppoa. Mä en ole tottunut hitaisiin tuloksiin. Tää kaikki on mulle niin vierasta.

Teenkö mä nyt oikein?

~leah

Torstai

Musta olisi ihana tulla tänne ja sanoa, että mulla on kaikki hyvin. Mulla menee hyvin. Musta olisi ihana voida sanoa sitä vilpittömästi joka kerta, kun sitä multa kysytään. Mutta ei, mä en ole okei, mulla ei mene hyvin.

Oon ruvennu viime päivinä ja oikeastaan viikkoina miettimään tarkemmin mun elämää takaperin. Tätä on jatkunut seitsemän vuotta, seitsemän pitkää vuotta. Onhan mulla ollut parempia ja valoisampiakin jaksoja, mutta pohjalle ollaan tultu aina rymistellen takaisin. Täällä on mun paikka, mun koti. Masennus tuntuu jo ainoalta "sallitulta" olotilalta, muut tuntuu jotenkin vieraalta. En nauti siitä, mutta siltä se vain tuntuu.
On monin verroin helpompaa kiskoa aamulla peittoa korviin ja jättää tekemättä mitään. Katsoa vanhoja televisionauhoituksia keskittymättä niihin oikeastaan lainkaan. Ruoka maistuu puulta ja synniltä. Ihmisten hauskat vitsit ei naurata, ne tuntuu puhuvan jotain vierasta kieltä. Ei niiden kanssa voi kommunikoida.

Kaverit kaikkoaa ympäriltä, enkä osaa tehdä mitään. Katon vaan niiden perään, eikä se lopulta tunnu edes miltään. Näinhän sen kuuluikin mennä, eikö niin?

Jos tästä positiivista haluaa repäistä, mun paino laskee. Ja anteeksi, anteeksi tämmönen postaus.

~leah

SunnuntaiMaanantai

Kuinka monet kerrat oonkaan tännekin kirjautunut, kirjottanut merkinnän ja sitten pyyhkinyt kaiken ennen julkaisua. Musta tuntuu, että oon epäonnistunu. Epäonnistunu missä? Ainakin oksentamisen lopettamisessa. Hei vaan vanha ystävä. En ole laihtunut tavoitteideni mukaista vauhtia, epäonnistuminen. En usko sanaakaan poikaystävän useaan sanomista kehuista, epäonnistuminen. Sisko laihtuu ja mä en, epäonnistuminen.
Lista vois vaan jatkua ja jatkua, mutta mä en jaksa sitä jatkaa. Tiivistettynä; olen epäonnistunut.

Huomenna paluu kouluun. Se tarkoittaa onneksi helposti skipattavia aterioita. Aamulla ei ehdi, koulussa ei tarvii ja kotona voi sanoa syöneensä muualla tai vaan ennen kun muut on tullu kotiin. Ja läpi menee aina. Voisin paastoilla, mutta en ota 100h tavoitteeksi vielä tällä viikolla. Ens viikolla sitten, kroppa tottukoon paastoamiseen, kun lomalla se oli mahdotonta lukuunottamatta muutamaa yksittäistä päivää.

ps. tein uudenvuodenlupauksia!

• -10kg
• ei leipää paitsi viikonloppuisin (jos sillonkaan ei pakko niin ei)
• ei muroja, keksejä, karkkeja tms. (läkerolit poissa laskuista)
• enemmän liikuntaa
• AHKERAMPAA BLOGIN PÄIVITTÄMISTÄ ;-)

Toki lupailin yksittäisempääkin, mutta en mä jaksa tänne niitä listata. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta tarkat kalorimäärät, liikuntasuunnitelmat tms.

Toivottavasti teillä menee paremmin kun mulla! Ja tervetuloa kaikki uudetkin lukijat! <3

~leah