Se tapahtui. Menetin sen, jonka vuoksi olen jaksanut viimeiset neljä vuotta edes hengittää. Mulla ei ole voimia edes nousta sängystä. Kaikki muistuttaa hänestä. Nypin kulmakarvoja > hän vihasi epäsiistejä kulmakarvoja. Avaan koneen > taustakuva on sama mikä hänellä joskus kauan sitten. Pakkaan koululaukun > ostin laukun ollessani hänen kanssa. jne. Ihan kaikki tuo mieleen hänet. Mä en oikeasti enää kestä. Oon luullut, että olen ollut hajalla ennenkin. Mutta en mä ole - olen sitä nyt.
J on yrittänyt helpottaa mun oloa. Me ollaan puhuttu ja puhuttu, hän sanonut kauniita asioita ja ollut mun tukena. Mutta kuinka kauan se riittää. Olen ihan rikki. Jokainen hengenveto on saavutus.
Hetkellisesti olin päässyt jo toiveista koskien kuolemaa. Lakkasin suunnittelemasta ja keräilemästä kaikkea mahdollista, mitä saattaisin tarvita sitä varten. Hymyilin ja tarkoitin sitä. Nyt se kaikki työ tuntuu turhalta, koska palaan tuttuun ja turvalliseen suunnitteluun. Ja tällä menolla en palaa maanantaina kouluun.
Anteeksi tämä hirveä angstipostaus, mutta musta ei ole enää mihinkään.
~leah
Tiedän tunteen. Itkin eilen koko iltapäivän, joska joku, jonka olen tuntenut neljä vuotta ja siitä ajasta ollaan seurusteltu puolet ja erottu ja seurusteltu taas ja eilen oli niiin lähellä että menettäisin hänet. Varmaa on, että menetän hänet 1.5v päästä. Vaikka se en pitkä aika enkä voi tietää onko silloin enää edes meitä, minua ja häntä, niin silti se sattuu. Lisäksi kuulin hirveyksiä hänen suustaan ja sanat sattuu enemmän kun voin kertoa.
VastaaPoistaSometimes I wish I could bubblewrap my heart.
Mutta pärjäile kultaseni, äläkä tee mitään tyhmää :( Ei kaikkea oo menetetty vaikka siltä varmasti tuntuu