Mun olo on oikeasti hirveä. Musta tuntuu, että mun elämästä on kadonnut kaikki ihmiset, joille voin olla täysin avoin ja puhua kaikesta - ainakin melkein kaikesta. Rakennan taas oman ihmemaani ja elän siellä kukkasten ja pilvenhattaroiden keskellä enkä anna kenenkään satuttaa.. Musta tulee keijukainen.
Mun on pakko laihtua, se on ihan pakkopakkopakko. Häpeän itseäni. Kuinka pystynkin seurustella kenenkään mua pienemmän kanssa? Häpeänhäpeänhäpeän. (ja siis kyllä - seurustelen nykyään)
Mikä helpotus sitten, kun noi lumet tuosta vaan sulaa ja voi vaan juosta ja juosta eikä liukastele pitkin ojia. ♥ Sitten viimeistään laihdun. Uin, juoksen, käyn salilla ja teen lihastreenit ja jumpat kotona. On se kumma jos en laihdu. Ja pysyn paasto & vhh dieetilläni, joka alkoi kehnosti mutta saa luvan jatkua täydellisesti.
Tarvitsen jonkun, jolle puhua. Tarvitsen sellaisen, joka ei tunne ketään, jonka itse tunnen. Että voin luottaa ja puhua.
~leah
Kommenttisysteemi failas taas ja kaikki teksi katos :( nojaaaaaaa
VastaaPoistaMäkin haluaisin rakennella pilvilinnoja hattarasta ja pumpulista ja sulkeutua sinne, olla kaiken yläpuolella, kaikkien ulottumattomissa eikä kukaan pystyis koskaan satuttamaan mua. Haluaisin olla niin kevyt, ettei kukaan uskalla edes koskettaa.
(Ota mut mukaan sun pilvilinnoihin, nyt sattuu koko ajan)
Ja kaikki tarvitsevat sen ihmisen, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Sellaisen samanhenkisen ihmisen, joka ymmärtää. Löysin omani blogimaailman kautta noin puolitoistavuotta sitten ja nyt näemme usein ja pidämme paljon yhteyttä ja olemme yhdessä rikki ja ehjiä. Istutaan mäkissä syömättä mitään ja vatsat murisee tennarissa poppareiden hajusta. Näin sen kuuluu olla, se on hyvä tunne.
Jos joskus onnistun rakentamaan pilvilinnani, olet aina tervetullut sinne! :-)
VastaaPoistaJa ihana kuulla, että sentään sinä olet löytänyt tuollaisen ihmisen. Onnittelut. ♥