sunnuntai

Kai olen tiennyt sen koko ajan, mutta se on loppu nyt. Tämä ei voi jatkua ikuisesti. En halua, että se jatkuu ikuisesti. Mä en voi voida hyvin ja hymyillä aidosti niin kauan, kun mä kannan taakkaa painosta koko ajan harteillani. En ole lähelläkään ihanteitani, mutta tän ikäsenä sitä kai pitäisikin pistää jo muita asioita painon edelle. Jokaisena paastopäivänä takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että pilaanko mä mun elämän. Etten voisi koskaan saada lapsia, koska 19-vuotiaana halusin olla laiha ja kaunis, vaikka mulla oli poikaystävä, joka rakasti mua juuri sellaisena kuin olin jo.
Kiinteytän ja pudotan muutaman kilon. Sitten jään siihen. Enkä pudota sitä paastoillen vaan hitaammin, tuloskin on pysyvämpi. ~48kg on ihan sopivasti tälle pituudelle. Niin mä vakuutan itselleni nyt. Ja se olkoon mun tavoite.

Kyllä masennuksellekin pitäisi jotain tehdä, mutta en nää sitä ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Muutama syvempikään arpi kropassa ei estä mua pääsemästä elämässä eteenpäin.

Mä en aio kuolla tai tuhota mun elämää 19-vuotiaana. Mä en lopeta blogin kirjoittamista, päinvastoin. Nyt tästä tulee varmaan taas tärkeämpi kuin aikoihin. Koska mä tiedän, ettei tän kropan rakastaminen tule olemaan helppoa. Mä en ole tottunut hitaisiin tuloksiin. Tää kaikki on mulle niin vierasta.

Teenkö mä nyt oikein?

~leah