Keskiviikko

Mun olo on oikeasti hirveä. Musta tuntuu, että mun elämästä on kadonnut kaikki ihmiset, joille voin olla täysin avoin ja puhua kaikesta - ainakin melkein kaikesta. Rakennan taas oman ihmemaani ja elän siellä kukkasten ja pilvenhattaroiden keskellä enkä anna kenenkään satuttaa.. Musta tulee keijukainen.

Mun on pakko laihtua, se on ihan pakkopakkopakko. Häpeän itseäni. Kuinka pystynkin seurustella kenenkään mua pienemmän kanssa? Häpeänhäpeänhäpeän. (ja siis kyllä - seurustelen nykyään)

Mikä helpotus sitten, kun noi lumet tuosta vaan sulaa ja voi vaan juosta ja juosta eikä liukastele pitkin ojia. ♥ Sitten viimeistään laihdun. Uin, juoksen, käyn salilla ja teen lihastreenit ja jumpat kotona. On se kumma jos en laihdu. Ja pysyn paasto & vhh dieetilläni, joka alkoi kehnosti mutta saa luvan jatkua täydellisesti.

Tarvitsen jonkun, jolle puhua. Tarvitsen sellaisen, joka ei tunne ketään, jonka itse tunnen. Että voin luottaa ja puhua. 

~leah

Keskiviikko

Ja se siitä mun aktiivisuudesta kirjottamisessa tänne... Huah. Mun on kuitenkin kaikesta huolimatta aika ottaa taas ohjat käsiin ja pyydystää itsekuri. Mun paino on järkyttävä ja siltä mun peilikuvakin näyttää. Uuden iän kanssa ajattelin nyt aloittaa uudet kuviot, musta tulee keijukainen.

Me puhuttiin seurustelusta, saan joka kerta kun nähdään järkyttävän hyvää thinspoa ja saan kauheeta tsemppiä koko ajan. Aa, mulla on taustalla kaikki, minkä voimin pystyn saavuttamaan tavoitteeni. Lisäksi mun työjäkso evättiin, mun ei tarvitse olla vahva ja esimerkillinen, voin olla hento ja paastota niin monta päivää kun elimistö pystyy. Enää ei ole kiinni itsekurista, sitä saa luvan löytyä.

Ei mulla muuta, oon muuten äärettömän onnellinen lukuun ottamatta mun painoa ja ulkonäköä. Mutta olen onnistunut tässä ennenkin, nyt vaan pääsen lopulliseen tavoitteeseen.

~leah

Maanantai

Tää on ollut taas järkyttävän helppo paastopäivä. Mua ei ole heikottanut lainkaan eikä ole oikein ollut nälkäkään, hetkeäkään en ole ollut lähelläkään sortumista. Purkasta kun vielä pääsisin eroon niin oisin happy. Kävin kahden tunnin vesijuoksut vetäisemässä ja sen lisäksi lihastreeni x2. Mulla on niin hyvä olo, vaikka vaaka näytti aamulla kirosanoja. Tiedän kuitenkin, että pystyn tähän ja aion näyttää sen myös. Nyhän mä en epäonnistu!

Mua kuitenkin ahdistaa. Mun sh on huomattu, tai siis se on jatkuvasti puheenaiheena. En ole puhunut siitä enkä myöntänytkään mitään, mutta siitä puhutaan silti. Yritän vain myhäillä ja kierrellä, kieltää jos pystyn. Mutta mä en halua valehdella, enkä puhua tottakaan. "Katso, että leah syö."

Huomenna on edessä paaston jatko, ilman kofeiinituotteita ja toivottavasti ilman purkkaa, max 2 palaa jos pakottava tarve tulee jotain pistää naamaan.

~leah

Sunnuntai

En ole kirjoittanut tänne aikoihin. Mulla iski fiilis, että mä kelpaan näin. Mun on pakko kelvata, en rupea muuttamaan itseäni muiden vuoksi. En kärsi kelvatakseni jollekin muulle. Yritin syödä normaalisti. Ja tarvitseeko edes kertoa, että mä olen lihonut. En ole astunut vaa'alle vaikka vaikeaa on ollut, mutta kyllä mä nyt nään turvotuksen peilistäkin.

Sitten tajusin, että enhän mä tee tätä muiden vuoksi vaan itseni. En viihdy pehmeässä, "terveessä" ja normaalissa vartalossa. En halua olla mikään normaali, haluan olla laiha. Keijukainen.

Oon tehny kaiken varoen, että en paljastu. Mutta mua ei kiinnosta enää, kunhan olen laiha. Kunhan mussa ei ole mitään ylimääräistä. Mun täytyy kelvata itselleni, sen jälkeen vasta jollekin muulle.

Musta tuntuu ensimmäistä kertaa elämässä, että joku välittää musta, enemmän kun ystävänä ja oikeasti tarkottaa sanojaan. Ennen ne on tuntunu vaan valheilta, velvollisuuksilta. Olen ollut joku korvike ja leikkikalu. Silti mua pelottaa enkä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tuntuu etten kelpaa kohta hänellekään, jos lihon vielä grammankin. Mun täytyy laihtua, nyt.

Anteeksi tää kauhea angstipostaus, mutta leah on täällä taas. Kirjoitteleminenkin muuttuu aktiivisemmaksi, kun en yritä leikkiä mitään tervettä. En mä ole, enkä haluakaan olla. En päästä peikoista ja möröistä irti.

~leah