Mä olen lihonu. Tiedän sen astumatta edes vaa'alle. Mun reidet on pyöreät ja vatsa pömpöttää. Join vain kupillisen kahvia ja söin munariisipasteijan sekä muutaman karkin. Ne karkkit ja pasteija oli liikaa. Ihan liikaa. Vihaan itteäni, mulla ei ole mitään itsekuria. Enkä saa kaivettua lenkkitakkia ja -tossuja ilman, että äiti herää.
Katsoin tänään leffan. Se oli pitkä ja täynnä viisaita ajatuksia ja pohdintoja. Koko sen leffan ajan mä mietin mun omaa elämää. Mitä mä siltä haluan ja mitä mä siltä saan. Haluan onnea, mutta mitä se on? Kuinka voin olla onnellinen, kun en tiedä kuka olen ja vihaan sitä, joka tunnen olevani.
Kaikkein eniten tässä elämässä pelkään yksin jäämistä. Ja koko ajan menen enemmän ja enemmän siihen suuntaan, yksinäisyyteen.
Mun pitäisi olla onnellinen, kun ystävät alkavat seurustella. Mun pitäisi osata tukea niitä, kun ne eroavat. Mutta mä en pysty. En pysty katsoa ihmisiä, jotka pitää toisiaan käsistä kiinni. En ihmisiä, jotka rakastavat. Se on asia, jota en ole kokenut; olla rakastettu.
Säkin hylkäät mut päivä päivältä. Tuskin puhutkaan mulle enää kohta.
~leah
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti